Biosfäärialue on Suomessa hyödyntämätön brändi

Menetetty marjakangas.
Kuvat Riku Lumiaro.

Suomessa on kaksi biofäärialuetta ja kolmatta ollaan perustamassa, mutta harva luonnonsuojeluammattilainen suuresta yleisöstä puhumattakaan tietää niistä. Minäkin olen retkeillyt niillä usein tietämättä alueiden kansainvälisestä arvostuksesta tai olemassaolosta.

Vasta vähitellen työni kautta olen päässyt tutustumaan niin Saaristomeren kuin Pohjois-Karjalan biofäärialueeseen ja tämän kokemuksen tarjoamaan kokonaisvaltaiseen näkemykseen alueiden käytöstä ja vaalimisesta.

Muistan hyvin kun kerran ihmettelin Pohjois-Karjalassa Patvinsuon kansallispuiston rajalle tehtyä voimaperäistä avohakkuuta. Se oli laaja avoin alue ilman ainuttakaan puuta. Kuiva kangas oli sekä äestetty että laidoiltaan ojitettu. — Eihän tuollaisessa maastossa voi sienestää tai marjastaa eikä riistakaan tuosta hyödy, puhumatta luontoarvoista!

Tuo kokemus jäi kirkkaana mieleen ja käsitys siitä, ettei luonnonsuojelualueen rajalla tulisi harjoittaa noin kovan linjan metsätaloutta, tavoitteena pelkkä puuntuotanto. Patvinsuon laitamalla kohtasivat tavallaan maksimaalinen suojelu sekä maksimaalinen ja lyhytaikainen luonnon taloudellinen hyödyntäminen.

Tavoitteena luonnonvarojen kestävä hyödyntäminen luontoa hävittämättä

UNESCO:n Man and the Biosphere (MAB) -ohjelman biosfäärilähestymistavan hyvä puoli on siinä, että siinä suojelua ja hyödyntämistä ei nähdä vastakkaisina. Päinvastoin siinä laajaa aluetta, kuten Saaristomerta, lähestytään kokonaisvaltaisesti ja kestävän hyödyntämisen kautta, jossa suojelu ja luonnon taloudellinen hyödyntäminen limittyvät saumattomasti toisiinsa. Biosfäärialueella voi olla samanaikaisesti sekä kovaa taloudellista toimintaa, kuten kaivoksia tai avohakkuita, että myös tiukasti suojeltua luontoa.

Biosfäärialueella on kolme tavoitetta:
- vaalia luonto- ja kulttuuriarvoja,
- edistää ekologisesti, sosiaalisesti ja taloudellisesti kestävää kehitystä,
- tukea kehityshankkeita, neuvontaa, ympäristökasvatusta ja tutkimusta.

Saaristomeren biosfäärialuetta. Taustalla häämöttää Utön saari.

Luulisi, että Suomessa olisi enemmän biofäärialueita? Varsinkin kun Jorma Ollilan johtama maabrändivaltuuskunta tunnisti yhdeksi Suomen menestystekijöistä puhtaan ja elinvoimaisen luonnon.

Perusajatuksena ihmistoiminnan vyöhykkeisyys

Biosfäärialue koostuu kolmesta vyöhykkeestä, joissa ihmistoiminnan ja siitä aiheutuva luonnon kuormituksen määrä vaihtelevat. Ydinalue on suojeltua luontoa, joka käyttö rajoitettua. Siellä voi kuitenkin retkeillä, marjastaa ja sienestää sekä harjoittaa luontoturismia.

Puskurivyöhykkeen tehtävänä on lieventää ihmistoiminnan haitallisia vaikutuksia. Puskurivyöhykkeellä voi toimia jo aktiivisemmin kuten harjoittaa luomuviljelyä, kalastusta tai luontoa säästävää metsätaloutta. Yhteistoiminta-alue on puolestaan tiheämmin asuttu ja voimaperäisemmän ihmistoiminnan alue, jossa on kaupunkeja, teollisuutta sekä tehometsätaloutta ja -maataloutta.

Kalastaja matkalla verkoilleen biosfäärialueella.

Biosfäärialueen ideana on, että suojeltua luontoaluetta ympäröivillä vyöhykkeillä voidaan harjoittaa kestävää taloutta ydinalueen luonto- ja kulttuuriarvoja tuhoamatta. Tällöin suojelualue ei päätykään raiskioon, josta ei ole enää hyötyä kenellekään moneen kymmeneen vuoteen, vaan alueeseen, jolla voi esimerkiksi marjastaa ja sienestää. 

Valitettavasti tämä perusidea on jäänyt meillä Suomessa yksipuolisen luonnonsuojelukeskustelun jalkoihin. Vielä nykyäänkin luonnon suojelu nähdään usein kustannuksia aiheuttavana haittana tai viivästyksenä, vaikka todellisuudessa me olemme täysin riippuvaisia luonnon ihmiselle tuottamista palveluista.

Lisää luettavaa

Pohjois-Karjalan biosfäärialue
Saaristomeren biosfäärialue
Magaliesbergin biosfäärialuehanke - tavoitteena ihmisen ja luonnon välinen tasapaino

Sarvikuonojen salametsästys on uhka myös kapinkorppikotkalle

Ilman CITES-sopimusta moni laji olisi jo kuollut sukupuuttoon. CITES-sopimus eli Convention on international trade in endangered species of wild flora and fauna säätelee uhanalaisten kasvi- ja eläinlajien kansainvälistä kauppaa eli vientiä ja tuontia. Se on yksi maailman laajimmista ja tehokkaimmista kansainvälisistä ympäristönsuojelusopimuksista.
 

Kuvan leveähuulisarvikuonoa kutsutaan
nykyään myös isosarvikuonoksi.
Kuvat Riku Lumiaro.

Siitä huolimatta mustanpörssin kauppa uhkaa vakavasti monien eliölajien olemassaoloa, viime aikoina on kirjoitettu sarvikuonojen salametsästyksen lisääntymisestä. Sarvikuonot ovat olleet lajiensuojelun symboleja, joiden kantaa on suojelutoimin pystytty lisäämään. Nyt salametsästys on valitettavasti jälleen lisääntynyt.

Todettakoon, ettei laiton kauppa ole Suomessakaan vierasta. Myös linnunmunien sekä täytettyjen lintujen keräily näyttää olevan huomattavasti laajempaa mitä on tiedetty. Hiljakkoin Suomessa tehtiin 10 000 linnunmunan ja 300 täytetyn ja pakastetun linnun takavarikko. Toiminta oli jatkunut vuosia ja se oli myös kansainvälistä.

Sarvikuonojen salametsästys on kiihtynyt

Suomenkin mediassa on tänä vuonna ollut uutisia sarvikuonojen salametsästyksestä Etelä-Afrikassa. Tuoreimpien tilastojen mukaan siellä on tapettu lähes 200 sarvikuonoa viimeisen puolen vuoden aikana. Salakaatojen määrän pelätään ohittavan viimevuotisen ennätyksen, jolloin Etelä-Afrikassa ammuttiin laittomasti 443 sarvikuonoa.

Suippohuulisarvikuono eli pensassarvikuono
on toinen Afrikan sarvikuonolajeista.  

Sarvikauppa kukoistaa koska kysyntä Aasiassa, etupäässä Kiinassa, Thaimaassa ja Vietnamissa on kasvussa taloudellisen vaurastumisen seurauksena. Perinteinen lääketiede pitää sarvia korkeassa arvossa, vaikka niillä ei ole lääketieteellisesti todistettavia parantavia vaikutuksia.

Salametsästyksestä tekee kannattavan sarvien korkea hinta mustassa pörssissä. Kilo Afrikan sarvikuonon sarvea maksaa 52 000 euroa, ja valkoisensarvikuonon kaksi sarvea painavat yhteensä noin 6 kiloa. Kyse on siis suurista rahoista!

Sarvikaupalla yllättäviä sivuvaikutuksia

Sarvikuonojen vähenemisen lisäksi huolestuttavaa tilanteessa on se, että salametsästys heijastuu myös muihin eläimiin, myös uhanalaisiin lajeihin. Salametsästäjät pyrkivät välttämään kiinnijoutumista monin eri tavoin. Yksi niistä on korppikotkien myrkyttäminen.



Rengastettu kapinkorppikotka.

Salametsästäjät ovat huomanneet, että puistonvartijat seuraavat korppikotkien liikkeitä. Tapettu sarvikuono vetää puoleensa kaartelevan korppikotkajengin, jota seuraamalla puistonvartijat yrittävät paikallistaa salametsästäjät.

Tämän vuoksi salametsästäjät ovat alkaneet ampua seeproja ja antilooppeja, joiden ruhot he myrkyttävät ennen varsinaista sarvikuonojen tappamista. Myös ammuttujen sarvikuonojen ruhot myrkytetään. Näin pyritään hävittämään ilmiantavat korppikotkat, jotta kiinnijäämisriski olisi vähäisempi.

On arvioitu, että jokaista tapettua sarvikuonoa kohden kuolee 50 korppikotkaa. Eikä myrkkyjen vaikutus jää tähän, myrkkyihin kuolee myös leijonia sekä sakaaleja, hyeenoja ja muita raadonsyöjiä.

Erityisen hankalaksi tilanne voi koitua vain eteläisessä Afrikassa tavattavalle kapinkorppikotkalle. Sen kanta on saatu vähitellen kasvamaan pitkäjänteisellä suojelutyöllä. Nyt noin reilun 10 000 linnun kanta on jo vähentynyt arviolta 2 000 yksilöllä muutamassa vuodessa. Hankalaksi tilanteen tekee se, että kapinkorppikotkapari munii vain yhden munan vuodessa ja lisääntyminen alkaa varsin myöhään, noin 6–7 vuoden iässä.

Korppikotkat kärsivät myrkyistä muuallakin Afrikassa ja Aasiassa, mutta suoranainen myrkytys on harvinaista. Korppikotkien merkitys raatoja käsittelevinä ekosysteemien terveyspoliiseina on merkittävä. Samoin ne ovat hyviä ympäristön tilan indikaattoreita.

Tulevaisuudessa kansainvälisen yhteistyön merkitys kasvaa uhanalaisten lajien suojelussa entisestään. Sarvikuonojen salametsästysongelmaa ei kyetä ratkaisemaan Afrikassa, sillä siellä niin moni ihminen elää todellisessa köyhyydessä. Sen sijaan vaikuttamalla aasialaisten uskomuksiin ja asenteisiin voidaan tuolle suomalaisen korviin hyvin kummalliselta kuulostavalle ongelmalle löytää ratkaisuja.

Lisää luettavaa

Sarvikuonot
Record 443 Rhinos Killed by Poachers in South Africa in 2011
Vulture Conservation
Mediterranean Civil Society calls for global sustainable development action

IUCN - Europe’s sacred lands – a secret in need

IUCN - Europe’s sacred lands – a secret in need

Mielenkiintoinen kirja, joka nitoo yhteen pyhät paikat ja luonnon monimuotoisuuden suojelun.

Tulisiko ilveksen olla uhanalainen vai ei?

Vuoden vaihteessa 2012 on kulunut reilu vuosi Suomen neljännen uhanalaisuusarvioinnin julkistamisesta. Järkälemäinen 685-sivuinen tietopaketti Suomen lajien uhanalaisuus — Punainen kirja 2010 julkistettiin näyttävästi 1. joulukuuta 2010 Säätytalossa.

Kirjan vastaanotto on ollut ihailevan myönteinen. Säätytalolla puhunut Kansainvälisen luonnonsuojeluliiton (IUCN) johtava tutkija Jeffrey McNeely piti Suomen tekemää uhanalaisarviointia maailman kattavimpana. Puheensa päätteeksi McNeely totesi, että hän aikoo suositella muille maille Suomen tekemää Punaista kirjaa malliesimerkiksi.

Ilveksen ja karhun luokkamuutokset ovat herättäneet ihmetystä


Punainen kirja on ollut menneen vuoden ajan esillä monin tavoin. Siitä on kirjoitettu satoja lehtiartikkeleita ja kirja on herättänyt vilkasta keskustelua. Eräitä punaisen kirjan ratkaisuja on kuitenkin ihmetelty. Eniten arvostelua on kohdistettu suurpetojen arviointiin, erityisesti ilveksen ja osittain myös karhun uhanalaisuusluokkiin. Ne molemmat kuuluivat aikaisemmin silmälläpidettäviin, mutta uudessa luokituksessa ne päätyivät vaarantuneisiin lajeihin.



Ilveskannan kehitys Suomessa RKTLn seurantojen mukaan.
Vuonna 2011 RKTL arvioi maamme ilveskannan kooksi
2430–2630 tupsukorvaa.

Varsinkin metsästäjien on ollut vaikea ymmärtää, kuinka on mahdollista, että ilveksistä ja karhuista on tullut uhanalaisia, vaikka näitä petoja on Suomessa tällä hetkellä enemmän kuin sataan vuoteen.  



Näiden lajien uhanalaisuusluokan muuttumiseen ovat syynä IUCN-kriteerit (vaarantuneeksi luokitellaan, mikäli lisääntyvien yksilöiden määrä on populaatiossa alle 1 000 yksilöä) sekä uusi tulkinta, että Suomen petokannat eivät ole enää yhteydessä naapurimaiden, kuten Venäjän ja Ruotsin petokantojen kanssa.

Suurpedot eivät yleensä tunne rajoja



Vaikka Venäjän Karjalan suurpetokannat ovat viime vuosikymmeninä taantuneet, niin Suomen petokannat saavat Venäjältä edelleen vähäistä täydennystä. Suomen karhusaaliin urosvoittoisuus Kainuussa ja Pohjois-Karjalassa viittaa siihen, että Suomeen tulee muuttovoittoa Venäjän puolelta.

Myös Suomessa merkityt gsm-pannoitetut karhut ovat siirtyneen rajan yli Venäjälle. Tämänhetkisen tutkimustiedon perusteella Suomen karhukanta on  osa eurooppalaista kokonaisuutta, johon kuuluu noin 30 000 yksilöä

Pedot vaeltavat myös Lapissa Suomen, Ruotsin ja Norjan välillä, ja esimerkiksi Lounais-Lapin ilveskannan tiedetään saaneen vähäistä täydennystä Skandinavian 2500 ilveksen kannasta.



Karhukannan kehitys Suomessa RKTLn seurantojen
mukaan. Vuonna 2011 RKTL arvioi maamme karhukannan
kooksi 1515–1635 otsoa.

Suomi ei olekaan suurpetojen suhteen saari rannattomassa valtameressä, kuten esimerkiksi Espanjassa ja Ranskassa elävät täysin eristäytyneet karhukannat. Itäisessä Pyreneitten populaatiossa arvioidaan elävän noin 20–30 ja läntisessä Cantabrin populaatiossa 100–110 karhua. Geenitutkimuksien perusteella ne eivät ole olleet muun Euroopan karhukantojen kanssa tekemisissä enää vuosisatoihin. Niiden voidaankin aidosti sanoa olevan eristäytyneitä ja sukusiittoisia populaatioita.

 

IUCN-kriteerit soveltuvat huonosti suurpedoille

Suurpedot ovat luontaisesti kaikkialla maailmassa harvinaisia. Näin on myös pohjoisen alueen suurpetojen suhteen, varsinkin kun ne tarvitsevat laajoja elinympäristöjä. Yhtä suurpetoa kohden täytyy olla monia saaliseläimiä, jotta sekä saaliseläimet että niitä verottavat pedot säilyvät elinkelpoisina. Tällöin sama lisääntyvien yksilöiden määrä ei paikallisesti tai edes laajallakaan alueella voi olla häviämisuhkaa ilmaiseva arviointikriteeri sekä suurpedoille että niiden saaliseläimille.



Suurpetojen kohdalla on keskusteltu siitä, että ne ovat mahdollisesti geneettisesti sopeutuneet vähäisempään geenivaihtoon kuin runsaampana esiintyvät kavio- ja sorkkaeläimet. Ajatus tuntuu ymmärrettävältä, varsinkin kun IUCN:n uhanalaisuuden kriteerit (50, 250 ja 1 000 lisääntymiskykyistä yksilöä) ovat osittain peräisin kotieläinten — sorkkaeläinten, kuten nautojen — jalostuksesta saaduista kokemuksista.

Suurpedoille tulisi kehittää tarkempia uhanalaisuuden arvioinnin menetelmiä

Tulevaisuuden IUCN-kriteereissä tulisikin kiinnittää enemmän huomiota lisääntyvien yksilöiden määriin, että ne myös suurpetojen kohdalla kuvaisivat paremmin lajin tai populaation häviämisuhkaa. Esimerkiksi Pohjois-Amerikan Suurten järvien Isle Royalin saaren (sai alkunsa susiparista) ja Ruotsin susikannat (sai alkunsa kolmesta yksilöstä) eivät vielä ole hävinneet, vaikka ne kärsivät sisäsiittoisuudesta ja ovat osittain eristäytyneitä.



Susi- (musta käyrä) ja hirvikantojen (vihreä käyrä) vaihtelua on seurattu Isle Royalilla yhtäjaksoisesti 50 vuotta. Kaikkien yllätykseksi vuonna 2009 sekä susi- että hirvikannat olivat samalla tasolla kuin seuranta aloitettiin. Vuosien varrella kannat ovat eri syistä vaihdelleet paljon, välillä sudella on mennyt hyvin (50 sutta), toisinaan hirvellä (melkein 2500 hirveä), eikä noita vaihteluita ole voitu etukäteen ennustaa. Yllätyksiä on tullut runsaasti, kuten lämpimät kesät, hirvipunkkien laajamittainen runsastuminen tai metsäkasvillisuuden muutokset ovat vaikuttaneet hirvikantaan enemmän kuin susien saalistus. Isle Royalin suurin oppi tutkijoille on ollut se, että me ymmärrämme vielä kovin vähän luonnosta.



Myöskään keinotekoisia tulkintoja siitä, että Suomen suurpetokannat olisivat täysin erityksissä naapurimaiden petokannoista, ei tulisi tehdä, ellei asiasta ole saatavilla tarkkaa ja luotettavaa tutkimustietoa. Tutkimusten mukaan yksi vaeltava yksilö sukupolvessa riittää pitämään geneettistä monimuotoisuutta yllä, ja tunnetusti pohjolan suurpedot voivat tehdä satojen tai jopa yli tuhannen kilometrin vaelluksia.

Suomen lajiston seuraava uhanalaisuusarvio tehdään vuonna 2020. Siitä on mahdollisuus tehdä entistä kattavampi ja laadukkaampi. Tähän mennessä Suomen neljä uhanalaisarviointia ovat olleet toinen toistaan parempia.

Pääasia on kuitenkin, että niin ilveksellä kuin karhulla pyyhkii Suomessa hyvin, paremmin kuin yli 100 vuoteen. Ilvekseen voi törmätä vaikkapa Helsingissä ja karhuun Espoon Nuuksiossa. Niiden kohdalla on alettu puhua jo siitä, missä menevät ihmisten suvaitsevuuden rajat.

Takapihalla Porvoon taajama-alueella omenia syövä karhu herättää ymmärrettävästi pelkoa. Tulevaisuudessa suurpetokantojen hoidossa onkin tärkeää huomioida populaatioiden elinvoimaisuuden rinnalla myös petoalueella asuvat ihmiset ja heidän huolensa.