torstai 30. kesäkuuta 2011

Nähdään poronhoitoalue uusiksi niin porotalouden kuin luonnon monimuotoisuuden kannalta

Poronhoito on muuttunut paljon viimeisten vuosikymmenien kuluessa. Sukset ja jäkäläkankaat ovat kehittyneet moottorikelkoiksi, mönkiöiksi, helikoptereiksi ja tarharuokinnaksi. Sen sijaan asenteet eivät ole juuri muuttuneet. Esimerkiksi suurpedot nähdään ylivoimaisena haittana, vaikka vahingot korvataan kaksikertaisesti, mutta liikennetappioista ei juuri puhuta. Poroja kuolee vuosittain liikenteessä noin 3000 ja petojen saaliksi jää noin 2000 sarvipäätä.

Vain reilut tuhat ruokakuntaa harjoittaa porotaloutta

Nykyistä poronhoitoaluetta vastaavalla alueella poroja on paimennettu 1700-luvulta lähtien, ja poronhoitoalueen rajat ovat pääsääntöisesti peräisin vuoden 1932 poronhoitolaista. Sen jälkeen aluetta on muutamaan otteeseen laajennettu.
Perinteisessä paimentolaisessa poronhoidossa perheet vaelsivat poroinensa pitkiä matkia talvilaitumilta kesälaitumille ja päinvastoin. Tänä päivänä poronhoitoalue on jaettu 56 paliskuntaan, eikä perinteistä paimentolaisuutta enää esiinny.
Noin puolet poronomistajista harjoittaa porotaloutta päätoimisesti. Eteläisiin paliskuntiin siirryttäessä osa-aikaisten poronhoitajien määrä kasvaa ja poromäärien koko pienenee. Vähäisempi porokarja johtuu osaltaan tavasta, jossa lapsille annetaan oma korvamerkki ja muutama poro.

Poronhoitovuoden keskimääräinen yrittäjätulo on alentunut 6 380 eurosta 5 160 euroon vuonna 2011. Eniten se on heikentynyt poronhoitoalueen eteläisissä paliskunnissa, jossa se on monen yrittäjän osalta jopa tappiollista. Pienet poromäärät, kasvavat tuotantokustannukset kuten isot kertaluokkaiset investoinnit (moottorikelkka, mönkiä jne.) ja bensanhinnan nousu, poronlihan hinnan lasku ja kasvaneet petovahingot syövät pohjan toiminnalta.

Haittana porojen ylilaidunnus ja ilmastonmuutos

Porojen ylilaidunnuksen lisäksi ilmastonmuutoksen vaikutukset ovat jo näkyvissä pohjoisessa luonnossa. Muutokset ovat vielä pieniä, mutta tulevaisuuden näkymät eivät ole ruusuisia. Esimerkiksi tuoreimman uhanalaisuusarvioinnin mukaan ilmastonmuutoksen merkitys sammalten uhanalaisuuden syynä ja uhkatekijänä nousi vahvasti esille. Myös putkilokasvien osalta ilmastonmuutos vaikuttaa pohjoisten kasvien uhanalaistumiskehitykseen porojen liikalaidunnuksen ohella.


Kuva Juha Laaksonen.

Porotalous käy kamppailua elintilasta myös suurpetojen ja metsäpeuran kanssa. Harvaan asuttu eteläinen poronhoitoalue on mitä soveliainta elinaluetta niin suurpedoille kuin hupenevalle metsäpeurakannalle. Nythän uhanalaiset susi ja ahma heikentävät entistään Kuhmo ja Sotkamon peurakantaa puhumattakaan karhuista ja ilveksistä.

Lisäksi suurpedot aiheuttavat suhteellisesti eniten porovahinkoja juuri eteläisissä ja itäisissä paliskunnissa. Herääkin kysymys, onko enää 2000-luvun Suomessa tarvetta varata noin 36 prosenttia maamme maapinta-alasta osaksi tappiolliseen taloudelliseen toimintaan, jota harjoittaa vain hyvin pieni määrä pää- tai osa-aikaisia yrittäjiä — Kokonaisuuden, siis myös porotalouden elinvoimaisuuden, kannalta olisi järkevää, että porohoitoalueen laajuus tarkasteltaisiin uudelleen. Sen eteläraja voisi kulkea vaikka Rovaniemen korkeudella.

perjantai 8. huhtikuuta 2011

Lähiluonnon vaaliminen tuo konkretiaa arkeen


Aivan eduskuntavaalien alla kaikkiin Suomen ja Ahvenanmaan kuntiin lähetettiin kuntakirje, jolla pyrittiin aktivoimaan kunnat omaehtoiseen luonnon monimuotoisuuden suojeluun. Kampanjan perusideana on rohkaista kunnan emännät ja isännät toimimaan lähiluontonsa puolesta. Kuntakirjeen oheen liitettiin tietolehtisiä uhanalaisista tai erityisen arvokkaista luontotyypeistä. Niiden suojelemiseksi kuntien toivotaan tekevän parhaaksi katsomiaan toimenpiteitä, muun muassa umpeen kasvavan kedon niittäminen turvaa monen uhanalaisen kasvi- ja eläinlajin säilymisen.

Kampanjan idea on saatu Tanskasta ja Norjasta, jossa kuntia on innostettu toimimaan uhanalaisten lajien suojelemiseksi postikorttikampanjalla. Jokaiseen kuntaan on lähetty postikortti, jossa on kuva suojelua tarvitsevasta lajista sekä tietoa sen elintavoista. Myös Ruotsi on toteuttanut oman kuntakampanjansa, ja vastaanotto on ollut yllättyneen myönteinen kaikissa Pohjoismaissa. — Kaiken suojelun ei tarvitse perustua pakkoon ja määräyksiin, vaan myös kannustavuudella voidaan saada paljon aikaiseksi.

Luontohaaste-kilpailu oli menestys

Vuosi 2010 oli kansainvälinen luonnon monimuotoisuus teemavuosi. Teemavuoden innoittamina monet tahot olivat erityisen aktiivisia luonnon kirjon vaalimisessa. Suomen luonnonsuojeluliitto, Suomen Latu ja Suomen Partiolaiset järjestivät Luontohaaste-kilpailun kunnille ja seurakunnille. Osallistuminen edellytti, että kunnan tai seurakunnan tuli vuoden 2010 aikana tehdä suojelupäätös omistamansa merkittävän luontoalueen osalta.

Kilpailuun otti osaa kaikkiaan 19 kuntaa ja seurakuntaa sekä kaikki halukkaat eivät ehtineet tehdä vaadittavia rauhoituspäätöksiä vuoden 2010 aikana. Onneksi niin, koska kilpailu sai luontevan jatkon vuoden 2011 kilpailuna, jonka teemana on metsät ja suot luonnon hiilivarastoina.

Vuoden 2010 kilpailun satona uusia vapaaehtoisia suojelualueita kertyi yli 1100 hehtaaria — siis kansallispuiston verran ilman sen suurempaa julkistaa riitaa, että suojelu vie ihmisiltä elämisen mahdollisuuden.

Voiton veivät Jyväskylän kaupunki sekä Vantaan ja Helsingin seurakuntayhtymät. Jyväskylän perustamat neljä uutta suojelualuetta muodostavat sekä luonnoltaan että virkistyskäytön kannalta edustavan kokonaisuuden keskisuomalaista luontoa aivan kaupungin kupeessa. Vantaan ja Helsingin seurakuntayhtymien yhdessä omistama Kylmäojan korpialue suojelee Vantaan laajimpia korpialueita. Alue on osa merkittävää ekologista yhteyttä ja hieno virkistysalue tiheästi asutulla pääkaupunkiseudulla.

Onko kuntakirjekampanjalla vaikutusta?

Kuva Katja Raatikainen
Kyllä. Se tulee aivan varmasti johtamana moniin pieniin hyviin tekoihin, vaikka useissa kunnissa päällimmäisenä huolenaiheena onkin kunnan yhä kurjistuva talous.

Vuoden 2011 eduskuntavaalikeskusteluissa luonnon suojeleminen ei ole ollut mikään popaihe, pikemmin siitä on tullut vihreä kirosana monien perussuomalaisten puheissa, niin ihmiset ovat edelleenkin halukkaita panostamaan lähiluontonsa hoitamiseen. Se näkyy esimerkiksi puutarhaharrastuksen jatkuvana kasvuna, moni mökkiläinen haluaa vaalia lomaluontoaan ja perinnemaisemien hoitaminen on monen maanviljelijän ylpeyden aihe. — Nämä pieneltä tuntuvat teot vain unohtuvat niin helposti, kun vaalikeskusteluissa ja mediassa puhutaan päivästä toiseen tukipaketeista, kuka on syyllinen pankkikriiseihin, minne suomalaisten veronmaksajien rahat hupenevat sekä Portugalista, Libyasta ja Japanista. Todellakin maailmasta ja siinä samalla myös Suomesta on tullut entistä kansainvälisempi.

Onneksi arkipäivän elämä on tässä ja nyt. Ja arkipäivän ratkaisut ovat monesti hyvin merkittäviä luonnon monimuotoisuuden kannalta. Pönttöjen ripustaminen näin keväällä tarjoaa monelle linnulle turvallisen pesäpaikan, kun talousmetsistä ei juuri koloisia lahopuita löydy. Onneksi säästöpuita, eli kaikkia iäkkäitä puita ei enää kaadeta metsänhoitotoimien yhteydessä, jätetään pystyyn entistä enemmän. Näillä puutarhaharrastajien, mökkiläisten ja metsäomistajien teoilla on yhteensä suuri merkitys lähiluonnon säilyttämisessä.

Luonnon monimuotoisuuden vaalimisessa me kaikki voimme vaikuttaa muutenkin kuin äänestämällä.

perjantai 11. maaliskuuta 2011

Suo, polttolaitos ja monimuotoisuus — monta näkemystä suostrategiasta


Suomi on maailman soisin maa, ja meillä suomalaisilla on erityinen suhde suohon. Tai pitäisikö paremmin sanoa, on ollut. — Ojitettu, viljelty, metsitetty tai kaavittu suo on vain muisto menneestä. Samoin kuin käsite suo, kuokka ja Jussi.

Yhteiskunnan teollistumisen myötä suolapiot, joissa on puinen varsi ja reikiä terässä, ovat kehittyneet traktoreiksi, kaivinkoneiksi ja muiksi laitteiksi, joilla soita on tehokkaasti hyödynnetty. Suhteellisen lyhyessä ajassa, noin 40–50 vuodessa, reilusti yli puolet Suomen soista on ojitettu. Lisäksi tänä päivänä turvetta markkinoidaan harhaanjohtavasti "uusiutuvana" energianlähteenä, jonka energiapotentiaalia turveteollisuus vertaa Pohjanmeren öljykenttiin.

Laajapohjainen työryhmä pohti Suomen soiden tulevaisuutta

Eri tahojen aloitteellisuuden takia maa- ja metsätalousministeriö asetti helmikuussa 2009 yhdessä työ- ja elinkeinoministeriön ja ympäristöministeriön kanssa laajapohjaisen työryhmän valmistelemaan soiden ja turvemaiden kansallista strategiaa. Työryhmässä oli mukana ministeriöiden lisäksi niin tutkimuslaitosten, teollisuuden, luonnonsuojelijoiden kuin monien muiden tahojen edustus. Työlle asetettiin kunnianhimoiset tavoitteet löytää yhteinen näkemys turvemaiden monipuolisesta ja kestävästä käytöstä sekä sovittaa yhteen soihin kohdistuvia käyttötarpeita.

Työryhmän ehdotus luovutettiin ministeri Sirkka-Liisa Antilalle 16. helmikuuta 2011. Työn julkistamisen yhteydessä Suomen luonnonsuojeluliitto jätti ehdotuksesta eriävän mielipiteen ja teki yhdessä BirdLife Suomen kanssa kantelun EU:lle luonto- ja lintudirektiivien rikkomisesta ja soiden luontotyyppien ja lajien suojelun laiminlyönneistä boreaalisella vyöhykkeellä.

Turveteollisuus puolestaan oli valmis nielemään ehdotuksen sellaisenaan, vaikka se rauhoittaakin osan suoalasta turvetuotannolta. Työryhmässä turveteollisuuden edustajana toiminut VAPOn ympäristöjohtaja Pirkko Selin antoi strategialle kouluarvosanan 8+.

Ennen soilta kerättiin heinää karjan rehuksi.
Kuva Aaro Torvinen.

Suostrategiassa SYKEn edustajana toiminut johtava asiantuntija Tapio Lindholm näkee, että Suomen soiden ja turvemaiden työryhmän työstä ei ole strategiaksi ekologisesti ja ilmastollisesti kestävän kehityksen tiellä. Tästä hän kirjoitti laajan puheenvuoron, jonka asemasta kiistellään, onko se eriävä mielipide vai asiaa yleisesti tarkasteleva muistio.


SYKE pääsee tarkastelemaan strategiaa jatkossakin, joten pöyhitään sen muutamia keskeisiä kohtia.

Suostrategia ei muuta ilmastopolitiikkaa

SYKEn professori Mikael Hilden toteaa, että Suostrategian alkuperäinen ja tärkein asia oli tavoitella eri käyttömuotojen ja suojelun yhteensovittamista. Siinä tapahtui edistymistä, mutta esimerkiksi turveteollisuuden jo tehdyt suohankinnat hiertävät edelleen ja vaativat erillisiä neuvotteluita.

Hiili- ja ilmastoasioissa suostrategian yksi ongelma on siinä, että turpeen energiankäyttöä koskevat päätökset on jo tehty tai tehdään strategiasta riippumatta. Vuoden 2010 lopun veroratkaisut ja bioenergian tukipaketit, muiden energialähteiden hinta sekä päästöoikeuksien hintakehitys vaikuttavat ratkaisevasti siihen, miten ja kuinka paljon turvetta käytetään energiantuotannossa.

Turvetuotanto on nyt muodostunut keskeiseksi kiistakysymykseksi, mutta voi tietysti todeta, että se ei olisi noussut suureksi ongelmaksi, jollei metsänojitus olisi Suomessa ollut niin tavattoman laajaa ja osin hallitsematonta. Suostrategiassa on todettu, että pitkälti yli 800 000 hehtaaria on ojitettu turhaan. Tämä osoittaa, että avokätisten tukijärjestelmien kanssa pitää olla hyvin varovainen, ne aiheuttavat helposti suurta vahinkoa.

Heinäkuinen turvesuo. Kuva Eero Saarela.

Vain pieni osa suoalasta on suojeltu

Suomen suoalasta on suojeltu 10,4 prosenttia. Suurin osa suojelluista suoalueista sijaitsee Pohjois-Suomessa, etelämpänä soita on suojeltu selvästi vähemmän.

Viimeisen neljän vuoden aikana on tehty useita valtakunnallisia arvioita Suomen luonnon tilasta jakaikki ne kertovat, että suoluonnolla ei mene hyvin. Esimerkiksi kaikkien luontodirektiivin suoluontotyyppien ja useimpien suolajien suojelutaso on arvioitu Suomen boreaalisella alueella epäsuotuisaksi. Lisäksi valtakunnallisesti hieman yli puolet suoluontotyypeistä on arvioitu uhanalaisiksi, toteaa työryhmän sihteeri vanhempi tutkija Kaisu Aapala SYKEstä.

Soiden lajiston uhanalaistuminen on kiihtynyt viimeisen kymmenen vuoden aikana. Hiljakkoin julkaistussa Suomen lajien uhanalaisuus – Punainen kirja 2010 -arvioinnissa soilla ensisijaisesti elävistä lajeista neljän tilan todettiin aidosti parantuneen, mutta 30 lajin tilanne on heikentynyt. Soilla elää kaikkiaan 104 uhanalaista ja 223 punaisen listan lajia. Etenkin suolinnustolla menee huonosti.

Luonnontilaiset suot tulisi suojella eteläisessä Suomessa

Suostrategiassa on hyvääkin. Siinä kehitettiin uusi työkalu, luonnontilaisuusasteikko, soiden maankäytön suunnitteluun ja kohdentamiseen. Asteikkoa täydennetään vielä kevään aikana soiden erityisillä luontoarvoilla. Sen jälkeen käytössä on väline, jonka toivotaan olevan kustannustehokas ja kohdentavan soihin kohdistuvan maankäytön ojitetuille soille. – Toivottavasti näin myös käy.

Boreaalisen alueen suoluonnon kannalta ratkaisevinta on, miten vielä luonnontilaiset suot saadaan suojelluiksi ja minkälaisella teholla ja rahoituksella soiden ennallistamista voidaan jatkaa. Nuo molemmat asiat tulisi saada kirjatuiksi seuraavaan hallitusohjelmaan ja niiden rahoitus tulisi turvata, pohtii SYKEn luontoympäristökeskuksen johtaja Heikki Toivonen.

Biodiversiteettisopimuksen 10. osapuolikokouksessa Nagoyassa asetettiin tavoitteeksi ennallistaa 15 prosenttia pilaantuneista ja laadultaan heikentyneistä ekosysteemeistä vuoteen 2020 mennessä. Ojitetut suot sopisivat hyvin tähän.

Keinoja eteläisen Suomen soiden turvaamiseksi on monia. Esimerkiksi turpeenotto tulee ohjata jo ojitetuille soille. METSO-ohjelmalla voidaan puolestaan edistää puustoisten soiden suojelua. Hyvin tärkeätä on myös se, miten ympäristöministeriö onnistuu neuvotteluissa Vapon hallussa olevien, luontoarvoiltaan huomattavien suoalueiden hankkimisessa suojelualueiksi. – Kysymys onkin aika pitkälle siitä, halutaanko myös luontoarvoja ottaa huomioon, vai ovatko suot pelkästään energian lähde?

Tupasvilla kukkii. Kuva Aarno Torvinen.


Yhteensovittamisessa turvestrategian työ jäi valitettavasti osin kesken. Tulevat ratkaisut siitä, miten ja minkälaisia soita hyödynnetään jatkossa, vaikuttavat ratkaisevasti maamme suoluonnon tilaan ja siihen, kiihtyykö sen uhanalaistuminen entisestään. Vaarana on, että osa jäljellä olevista lähes luonnontilaisista luonnonarvoiltaan tärkeistä soista menetetään.




torstai 10. helmikuuta 2011

Lajien uhanalaisuuteen vaikuttaa moni tekijä

Lukiessaan pääkirjoittajatoimittajan Jouko Kurpan kolumnia Karhu ei puhetta tottele (LK 8.1.2011)

"... Monikaan ei ymmärrä, miksi liito-orava olisi kuolemassa sukupuuttoon, kun niitä kuitenkin riittää estämään työmaan kuin työmaan tässä maassa. Kuinka monesta tie- tai rakennushankkeesta on jouduttu luopumaan kun paikan päältä on löydetty liito-oravan papanoita. Miten se ehtiikin joka paikkaan, uhanalaiseksi leimattu eläin. Se mikään katoava luonnonvara ole, enemmänhän niitä on kuin hirviä tässä maassa..."
huomaa, että vaikeiden asioiden yksinkertaistaminen ei ole helppoa. Varsinkin eläinten uhanalaisuutta käsiteltäessä pelkkien lukumäärien vertailusta voi syntyä aivan vääriä käsityksiä. Esimerkiksi Kurppa vertaa suoraan Suomen hirvien (syyskanta noin 89 000–105 000) ja liito-oravien (noin 143 000 naarasta) määrää keskenään, ja ihmettelee miksi liito-oravaa pidetään uhanalaisena. Samankaltaista ihmettelyä muiden lajien osalta on esiintynyt Maaseudun Tulevaisuuden palstoilla.

 Pyydystetty muuttokyyhky vuodelta 1898
Lajien uhanalaisuuden arvioiminen on vaikeaa. Lyhyessä ajassa runsas laji saattaa kadota kokonaan, kun puolestaan vähälukuinen laji saattaa lisääntyä maanvaivaksi. Tunnetuin esimerkki on muuttokyyhkyn häviäminen Pohjois-Amerikasta 1800-luvulla. Laji oli niin runsas, kanta oli noin 10 miljardia lintua, että kyyhkyjen muuttoparven ohilento saattoi kestää neljä vuorokautta. Kuka olisikaan uskonut, että laji kuolee sukupuuttoon kahdessa vuosikymmenessä metsästyksen ja ihmisen aiheuttaman elinympäristöjen muutoksen seurauksena? — Ei kukaan.

Iberianilveksen alamäki

Salakalavinta lajien uhanalaistumisessa ovat ne pienet ja usein näkymättömät ihmisen aiheuttamat muutokset, jotka yhdessä johtavat lajien häviämiseen. Euroopassa tunnetuin esimerkki on Espanjassa elävä ja Portugalissa elänyt iberianilves.

Vielä 1960-luvulla laji oli runsas ja kannan kooksi arvioitiin yli 50 000 tupsukorvaa. Ilveskanta alkoi nopeasti vähetä kanikannan romahduksen seurauksena. Kaikki sai alkunsa siitä, että turhautunut lääkäri Ranskassa halusi päästä eroon puutarhassaan mellastavista kaniineista. Hän istutti kaniineihin myksomatoosi taudin, joka levisi kuudessa vuodessa halki Iberian niemimaan tappaen kaniineista peräti 95 prosenttia.

Kaniini on alueen avainlaji, josta moni muu laji, etenkin pedot, ovat riippuvaisia. Erityisen tuhoisaksi se koitui juuri iberianilvekselle, jonka ravinnosta 70–90 prosenttia on kaniineja. Ilveksiä kuolikin nälkää ja lisäksi voimaperäinen metsästys oli niille liikaa.

Iberianilves rauhoitettiin vuonna 1979, ja 1980-luvun lopussa lajia oli elossa vielä yli tuhat yksilöä. Alamäki kuitenkin jatkui, sillä rauhoittamisen jälkeen tärkein uhka on ollut elinympäristöjen häviäminen ja pirstoutuminen. Nykyään ilveksen elinalueet ovat pieniä ja toisistaan eristäytyneitä. Ilveksiä kuolee liikenteessä, sillä suojelualueiden halki on rakennettu teitä ja ilveksien on liikuttava enemmän saadakseen riittävästi ravintoa. Espanjan kanikanta ei ole toipunut entiselleen.

Tällä hetkellä iberianilveksiä elää luonnossa noin 150 yksilöä, ja se on maailman uhanalaisin kissaeläin. Espanjassa on käynnistetty iberianilveksen tarhakasvatushanke, jonka avulla laji pyritään pelastamaan sukupuuttoon kuolemasta. Iberianilves on tarkoitus palauttaa Portugaliin ja eri puolille Espanjaa.

Kasvaako vai väheneekö kanta?

Uhanalaisarvioinnissa kannan kasvamis- tai vähenemissuunta on yksi merkittävä arviointikriteeri. Se kertoo lajin tilasta ja tulevaisuuden näkymistä. Jos kanta kasvaa, kehitys on yleensä myönteistä ja päinvastoin.

Ilmastonmuutoksen kaltaisiin vähittäisiin ja vaikeasti luonnossa havaittaviin muutoksiin päästää käsiksi usein vasta seuraamalla kannan kasvu- tai vähenemissuuntaa. Esimerkiksi DDTn vaikutukset luonnossa havaittiin vasta kun ruvettiin tutkimaan, miksi merikotkan, muuttohaukan ja hylkeiden kannat vähenevät. Syy löytyi myrkyn aiheuttamista lisääntymishäiriöistä.

Harmaahylkeitä Suomenlahdella. Kuva Riku Lumiaro.

Erityisen vaikeata on hahmottaa useiden eri tekijöiden yhteisvaikutusta, kuten iberianilveksen kohdalla on tapahtunut. Myös uhanalaisuuden syyt saattavat muuttua kannan vähenemisen myötä. Kun ilveksiä on erityisen vähän, yhdenkin lisääntymisikäisen naaraan auton alle tai kaniini ansaan jääminen saattaa johtaa eristäytyneen kannan häviämiseen.

Uusimman uhanalaisuusarvioinnin mukaan harmaahylje ei enää kuulu uhanalaisiin nisäkkäisiin, vaikka niitä on huomattavasti vähemmän (koko Itämerellä noin 23 000) kuin liito-oravia Suomessa. Myös valkoselkätikan uhanalaisluokitusta lievennettiin. — Kiitos siitä kuuluu myös monelle maanomistajalle, jotka ovat ottaneet metsänkäsittelyssään huomioon valkoselkätikan tarpeet.