torstai 2. elokuuta 2012

Biosfäärialue on Suomessa hyödyntämätön brändi

Menetetty marjakangas.
Kuvat Riku Lumiaro.
Suomessa on kaksi biofäärialuetta ja kolmatta ollaan perustamassa, mutta harva luonnonsuojeluammattilainen suuresta yleisöstä puhumattakaan tietää niistä. Minäkin olen retkeillyt niillä usein tietämättä alueiden kansainvälisestä arvostuksesta tai olemassaolosta.

Vasta vähitellen työni kautta olen päässyt tutustumaan niin Saaristomeren kuin Pohjois-Karjalan biofäärialueeseen ja tämän kokemuksen tarjoamaan kokonaisvaltaiseen näkemykseen alueiden käytöstä ja vaalimisesta.

Muistan hyvin kun kerran ihmettelin Pohjois-Karjalassa Patvinsuon kansallispuiston rajalle tehtyä voimaperäistä avohakkuuta. Se oli laaja avoin alue ilman ainuttakaan puuta. Kuiva kangas oli sekä äestetty että laidoiltaan ojitettu. — Eihän tuollaisessa maastossa voi sienestää tai marjastaa eikä riistakaan tuosta hyödy, puhumatta luontoarvoista!

Tuo kokemus jäi kirkkaana mieleen ja käsitys siitä, ettei luonnonsuojelualueen rajalla tulisi harjoittaa noin kovan linjan metsätaloutta, tavoitteena pelkkä puuntuotanto. Patvinsuon laitamalla kohtasivat tavallaan maksimaalinen suojelu sekä maksimaalinen ja lyhytaikainen luonnon taloudellinen hyödyntäminen.

Tavoitteena luonnonvarojen kestävä hyödyntäminen luontoa hävittämättä


UNESCO:n Man and the Biosphere (MAB) -ohjelman biosfäärilähestymistavan hyvä puoli on siinä, että siinä suojelua ja hyödyntämistä ei nähdä vastakkaisina. Päinvastoin siinä laajaa aluetta, kuten Saaristomerta, lähestytään kokonaisvaltaisesti ja kestävän hyödyntämisen kautta, jossa suojelu ja luonnon taloudellinen hyödyntäminen limittyvät saumattomasti toisiinsa. Biosfäärialueella voi olla samanaikaisesti sekä kovaa taloudellista toimintaa, kuten kaivoksia tai avohakkuita, että myös tiukasti suojeltua luontoa.

Biosfäärialueella on kolme tavoitetta:
- vaalia luonto- ja kulttuuriarvoja,
- edistää ekologisesti, sosiaalisesti ja taloudellisesti kestävää kehitystä,
- tukea kehityshankkeita, neuvontaa, ympäristökasvatusta ja tutkimusta.


Saaristomeren biosfäärialuetta. Taustalla häämöttää Utön saari.

Luulisi, että Suomessa olisi enemmän biofäärialueita? Varsinkin kun Jorma Ollilan johtama maabrändivaltuuskunta tunnisti yhdeksi Suomen menestystekijöistä puhtaan ja elinvoimaisen luonnon.


Perusajatuksena ihmistoiminnan vyöhykkeisyys


Biosfäärialue koostuu kolmesta vyöhykkeestä, joissa ihmistoiminnan ja siitä aiheutuva luonnon kuormituksen määrä vaihtelevat. Ydinalue on suojeltua luontoa, joka käyttö rajoitettua. Siellä voi kuitenkin retkeillä, marjastaa ja sienestää sekä harjoittaa luontoturismia.

Puskurivyöhykkeen tehtävänä on lieventää ihmistoiminnan haitallisia vaikutuksia. Puskurivyöhykkeellä voi toimia jo aktiivisemmin kuten harjoittaa luomuviljelyä, kalastusta tai luontoa säästävää metsätaloutta. Yhteistoiminta-alue on puolestaan tiheämmin asuttu ja voimaperäisemmän ihmistoiminnan alue, jossa on kaupunkeja, teollisuutta sekä tehometsätaloutta ja -maataloutta.


Kalastaja matkalla verkoilleen biosfäärialueella.

Biosfäärialueen ideana on, että suojeltua luontoaluetta ympäröivillä vyöhykkeillä voidaan harjoittaa kestävää taloutta ydinalueen luonto- ja kulttuuriarvoja tuhoamatta. Tällöin suojelualue ei päätykään raiskioon, josta ei ole enää hyötyä kenellekään moneen kymmeneen vuoteen, vaan alueeseen, jolla voi esimerkiksi marjastaa ja sienestää. 

Valitettavasti tämä perusidea on jäänyt meillä Suomessa yksipuolisen luonnonsuojelukeskustelun jalkoihin. Vielä nykyäänkin luonnon suojelu nähdään usein kustannuksia aiheuttavana haittana tai viivästyksenä, vaikka todellisuudessa me olemme täysin riippuvaisia luonnon ihmiselle tuottamista palveluista.

Lisää luettavaa

Pohjois-Karjalan biosfäärialue
Saaristomeren biosfäärialue
Magaliesbergin biosfäärialuehanke - tavoitteena ihmisen ja luonnon välinen tasapaino

maanantai 18. kesäkuuta 2012

Sarvikuonojen salametsästys on uhka myös kapinkorppikotkalle

Ilman CITES-sopimusta moni laji olisi jo kuollut sukupuuttoon. CITES-sopimus eli Convention on international trade in endangered species of wild flora and fauna säätelee uhanalaisten kasvi- ja eläinlajien kansainvälistä kauppaa eli vientiä ja tuontia. Se on yksi maailman laajimmista ja tehokkaimmista kansainvälisistä ympäristönsuojelusopimuksista.
 
Leveähuulisarvikuono
Kuvan leveähuulisarvikuonoa kutsutaan
nykyään myös isosarvikuonoksi.
Kuvat Riku Lumiaro.
Siitä huolimatta mustanpörssin kauppa uhkaa vakavasti monien eliölajien olemassaoloa, viime aikoina on kirjoitettu sarvikuonojen salametsästyksen lisääntymisestä. Sarvikuonot ovat olleet lajiensuojelun symboleja, joiden kantaa on suojelutoimin pystytty lisäämään. Nyt salametsästys on valitettavasti jälleen lisääntynyt.

Todettakoon, ettei laiton kauppa ole Suomessakaan vierasta. Myös linnunmunien sekä täytettyjen lintujen keräily näyttää olevan huomattavasti laajempaa mitä on tiedetty. Hiljakkoin Suomessa tehtiin 10 000 linnunmunan ja 300 täytetyn ja pakastetun linnun takavarikko. Toiminta oli jatkunut vuosia ja se oli myös kansainvälistä.

Sarvikuonojen salametsästys on kiihtynyt

Suomenkin mediassa on tänä vuonna ollut uutisia sarvikuonojen salametsästyksestä Etelä-Afrikassa. Tuoreimpien tilastojen mukaan siellä on tapettu lähes 200 sarvikuonoa viimeisen puolen vuoden aikana. Salakaatojen määrän pelätään ohittavan viimevuotisen ennätyksen, jolloin Etelä-Afrikassa ammuttiin laittomasti 443 sarvikuonoa.
Suippohuulisarvikuono eli pensassarvikuono
on toinen Afrikan sarvikuonolajeista.  

Sarvikauppa kukoistaa koska kysyntä Aasiassa, etupäässä Kiinassa, Thaimaassa ja Vietnamissa on kasvussa taloudellisen vaurastumisen seurauksena. Perinteinen lääketiede pitää sarvia korkeassa arvossa, vaikka niillä ei ole lääketieteellisesti todistettavia parantavia vaikutuksia.

Salametsästyksestä tekee kannattavan sarvien korkea hinta mustassa pörssissä. Kilo Afrikan sarvikuonon sarvea maksaa 52 000 euroa, ja valkoisensarvikuonon kaksi sarvea painavat yhteensä noin 6 kiloa. Kyse on siis suurista rahoista!

Sarvikaupalla yllättäviä sivuvaikutuksia

Sarvikuonojen vähenemisen lisäksi huolestuttavaa tilanteessa on se, että salametsästys heijastuu myös muihin eläimiin, myös uhanalaisiin lajeihin. Salametsästäjät pyrkivät välttämään kiinnijoutumista monin eri tavoin. Yksi niistä on korppikotkien myrkyttäminen.


Rengastettu kapinkorppikotka.
Salametsästäjät ovat huomanneet, että puistonvartijat seuraavat korppikotkien liikkeitä. Tapettu sarvikuono vetää puoleensa kaartelevan korppikotkajengin, jota seuraamalla puistonvartijat yrittävät paikallistaa salametsästäjät.

Tämän vuoksi salametsästäjät ovat alkaneet ampua seeproja ja antilooppeja, joiden ruhot he myrkyttävät ennen varsinaista sarvikuonojen tappamista. Myös ammuttujen sarvikuonojen ruhot myrkytetään. Näin pyritään hävittämään ilmiantavat korppikotkat, jotta kiinnijäämisriski olisi vähäisempi.

On arvioitu, että jokaista tapettua sarvikuonoa kohden kuolee 50 korppikotkaa. Eikä myrkkyjen vaikutus jää tähän, myrkkyihin kuolee myös leijonia sekä sakaaleja, hyeenoja ja muita raadonsyöjiä.

Erityisen hankalaksi tilanne voi koitua vain eteläisessä Afrikassa tavattavalle kapinkorppikotkalle. Sen kanta on saatu vähitellen kasvamaan pitkäjänteisellä suojelutyöllä. Nyt noin reilun 10 000 linnun kanta on jo vähentynyt arviolta 2 000 yksilöllä muutamassa vuodessa. Hankalaksi tilanteen tekee se, että kapinkorppikotkapari munii vain yhden munan vuodessa ja lisääntyminen alkaa varsin myöhään, noin 6–7 vuoden iässä.

Korppikotkat kärsivät myrkyistä muuallakin Afrikassa ja Aasiassa, mutta suoranainen myrkytys on harvinaista. Korppikotkien merkitys raatoja käsittelevinä ekosysteemien terveyspoliiseina on merkittävä. Samoin ne ovat hyviä ympäristön tilan indikaattoreita.

Tulevaisuudessa kansainvälisen yhteistyön merkitys kasvaa uhanalaisten lajien suojelussa entisestään. Sarvikuonojen salametsästysongelmaa ei kyetä ratkaisemaan Afrikassa, sillä siellä niin moni ihminen elää todellisessa köyhyydessä. Sen sijaan vaikuttamalla aasialaisten uskomuksiin ja asenteisiin voidaan tuolle suomalaisen korviin hyvin kummalliselta kuulostavalle ongelmalle löytää ratkaisuja.





Lisää luettavaa

Sarvikuonot
Record 443 Rhinos Killed by Poachers in South Africa in 2011
Vulture Conservation
Mediterranean Civil Society calls for global sustainable development action

torstai 12. tammikuuta 2012

Tulisiko ilveksen olla uhanalainen vai ei?

Vuoden vaihteessa 2012 on kulunut reilu vuosi Suomen neljännen uhanalaisuusarvioinnin julkistamisesta. Järkälemäinen 685-sivuinen tietopaketti Suomen lajien uhanalaisuus — Punainen kirja 2010 julkistettiin näyttävästi 1. joulukuuta 2010 Säätytalossa.

Kirjan vastaanotto on ollut ihailevan myönteinen. Säätytalolla puhunut Kansainvälisen luonnonsuojeluliiton (IUCN) johtava tutkija Jeffrey McNeely piti Suomen tekemää uhanalaisarviointia maailman kattavimpana. Puheensa päätteeksi McNeely totesi, että hän aikoo suositella muille maille Suomen tekemää Punaista kirjaa malliesimerkiksi.

Ilveksen ja karhun luokkamuutokset ovat herättäneet ihmetystä

Punainen kirja on ollut menneen vuoden ajan esillä monin tavoin. Siitä on kirjoitettu satoja lehtiartikkeleita ja kirja on herättänyt vilkasta keskustelua. Eräitä punaisen kirjan ratkaisuja on kuitenkin ihmetelty. Eniten arvostelua on kohdistettu suurpetojen arviointiin, erityisesti ilveksen ja osittain myös karhun uhanalaisuusluokkiin. Ne molemmat kuuluivat aikaisemmin silmälläpidettäviin, mutta uudessa luokituksessa ne päätyivät vaarantuneisiin lajeihin.

Ilveskannan kehitys Suomessa RKTLn seurantojen mukaan.
Vuonna 2011 RKTL arvioi maamme ilveskannan kooksi
2430–2630 tupsukorvaa.
Varsinkin metsästäjien on ollut vaikea ymmärtää, kuinka on mahdollista, että ilveksistä ja karhuista on tullut uhanalaisia, vaikka näitä petoja on Suomessa tällä hetkellä enemmän kuin sataan vuoteen.  

Näiden lajien uhanalaisuusluokan muuttumiseen ovat syynä IUCN-kriteerit (vaarantuneeksi luokitellaan, mikäli lisääntyvien yksilöiden määrä on populaatiossa alle 1 000 yksilöä) sekä uusi tulkinta, että Suomen petokannat eivät ole enää yhteydessä naapurimaiden, kuten Venäjän ja Ruotsin petokantojen kanssa.

Suurpedot eivät yleensä tunne rajoja

Vaikka Venäjän Karjalan suurpetokannat ovat viime vuosikymmeninä taantuneet, niin Suomen petokannat saavat Venäjältä edelleen vähäistä täydennystä. Suomen karhusaaliin urosvoittoisuus Kainuussa ja Pohjois-Karjalassa viittaa siihen, että Suomeen tulee muuttovoittoa Venäjän puolelta.

Myös Suomessa merkityt gsm-pannoitetut karhut ovat siirtyneen rajan yli Venäjälle. Tämänhetkisen tutkimustiedon perusteella Suomen karhukanta on  osa eurooppalaista kokonaisuutta, johon kuuluu noin 30 000 yksilöä

Pedot vaeltavat myös Lapissa Suomen, Ruotsin ja Norjan välillä, ja esimerkiksi Lounais-Lapin ilveskannan tiedetään saaneen vähäistä täydennystä Skandinavian 2500 ilveksen kannasta.

Karhukannan kehitys Suomessa RKTLn seurantojen
mukaan. Vuonna 2011 RKTL arvioi maamme karhukannan
kooksi 1515–1635 otsoa.
Suomi ei olekaan suurpetojen suhteen saari rannattomassa valtameressä, kuten esimerkiksi Espanjassa ja Ranskassa elävät täysin eristäytyneet karhukannat. Itäisessä Pyreneitten populaatiossa arvioidaan elävän noin 20–30 ja läntisessä Cantabrin populaatiossa 100–110 karhua. Geenitutkimuksien perusteella ne eivät ole olleet muun Euroopan karhukantojen kanssa tekemisissä enää vuosisatoihin. Niiden voidaankin aidosti sanoa olevan eristäytyneitä ja sukusiittoisia populaatioita.

 
IUCN-kriteerit soveltuvat huonosti suurpedoille

Suurpedot ovat luontaisesti kaikkialla maailmassa harvinaisia. Näin on myös pohjoisen alueen suurpetojen suhteen, varsinkin kun ne tarvitsevat laajoja elinympäristöjä. Yhtä suurpetoa kohden täytyy olla monia saaliseläimiä, jotta sekä saaliseläimet että niitä verottavat pedot säilyvät elinkelpoisina. Tällöin sama lisääntyvien yksilöiden määrä ei paikallisesti tai edes laajallakaan alueella voi olla häviämisuhkaa ilmaiseva arviointikriteeri sekä suurpedoille että niiden saaliseläimille.

Suurpetojen kohdalla on keskusteltu siitä, että ne ovat mahdollisesti geneettisesti sopeutuneet vähäisempään geenivaihtoon kuin runsaampana esiintyvät kavio- ja sorkkaeläimet. Ajatus tuntuu ymmärrettävältä, varsinkin kun IUCN:n uhanalaisuuden kriteerit (50, 250 ja 1 000 lisääntymiskykyistä yksilöä) ovat osittain peräisin kotieläinten — sorkkaeläinten, kuten nautojen — jalostuksesta saaduista kokemuksista.

Suurpedoille tulisi kehittää tarkempia uhanalaisuuden arvioinnin menetelmiä

Tulevaisuuden IUCN-kriteereissä tulisikin kiinnittää enemmän huomiota lisääntyvien yksilöiden määriin, että ne myös suurpetojen kohdalla kuvaisivat paremmin lajin tai populaation häviämisuhkaa. Esimerkiksi Pohjois-Amerikan Suurten järvien Isle Royalin saaren (sai alkunsa susiparista) ja Ruotsin susikannat (sai alkunsa kolmesta yksilöstä) eivät vielä ole hävinneet, vaikka ne kärsivät sisäsiittoisuudesta ja ovat osittain eristäytyneitä.


Susi- (musta käyrä) ja hirvikantojen (vihreä käyrä) vaihtelua on seurattu Isle Royalilla yhtäjaksoisesti 50 vuotta. Kaikkien yllätykseksi vuonna 2009 sekä susi- että hirvikannat olivat samalla tasolla kuin seuranta aloitettiin. Vuosien varrella kannat ovat eri syistä vaihdelleet paljon, välillä sudella on mennyt hyvin (50 sutta), toisinaan hirvellä (melkein 2500 hirveä), eikä noita vaihteluita ole voitu etukäteen ennustaa. Yllätyksiä on tullut runsaasti, kuten lämpimät kesät, hirvipunkkien laajamittainen runsastuminen tai metsäkasvillisuuden muutokset ovat vaikuttaneet hirvikantaan enemmän kuin susien saalistus. Isle Royalin suurin oppi tutkijoille on ollut se, että me ymmärrämme vielä kovin vähän luonnosta.


Myöskään keinotekoisia tulkintoja siitä, että Suomen suurpetokannat olisivat täysin erityksissä naapurimaiden petokannoista, ei tulisi tehdä, ellei asiasta ole saatavilla tarkkaa ja luotettavaa tutkimustietoa. Tutkimusten mukaan yksi vaeltava yksilö sukupolvessa riittää pitämään geneettistä monimuotoisuutta yllä, ja tunnetusti pohjolan suurpedot voivat tehdä satojen tai jopa yli tuhannen kilometrin vaelluksia.

Suomen lajiston seuraava uhanalaisuusarvio tehdään vuonna 2020. Siitä on mahdollisuus tehdä entistä kattavampi ja laadukkaampi. Tähän mennessä Suomen neljä uhanalaisarviointia ovat olleet toinen toistaan parempia.

Pääasia on kuitenkin, että niin ilveksellä kuin karhulla pyyhkii Suomessa hyvin, paremmin kuin yli 100 vuoteen. Ilvekseen voi törmätä vaikkapa Helsingissä ja karhuun Espoon Nuuksiossa. Niiden kohdalla on alettu puhua jo siitä, missä menevät ihmisten suvaitsevuuden rajat.

Takapihalla Porvoon taajama-alueella omenia syövä karhu herättää ymmärrettävästi pelkoa. Tulevaisuudessa suurpetokantojen hoidossa onkin tärkeää huomioida populaatioiden elinvoimaisuuden rinnalla myös petoalueella asuvat ihmiset ja heidän huolensa.

torstai 30. kesäkuuta 2011

Nähdään poronhoitoalue uusiksi niin porotalouden kuin luonnon monimuotoisuuden kannalta

Poronhoito on muuttunut paljon viimeisten vuosikymmenien kuluessa. Sukset ja jäkäläkankaat ovat kehittyneet moottorikelkoiksi, mönkiöiksi, helikoptereiksi ja tarharuokinnaksi. Sen sijaan asenteet eivät ole juuri muuttuneet. Esimerkiksi suurpedot nähdään ylivoimaisena haittana, vaikka vahingot korvataan kaksikertaisesti, mutta liikennetappioista ei juuri puhuta. Poroja kuolee vuosittain liikenteessä noin 3000 ja petojen saaliksi jää noin 2000 sarvipäätä.

Vain reilut tuhat ruokakuntaa harjoittaa porotaloutta

Nykyistä poronhoitoaluetta vastaavalla alueella poroja on paimennettu 1700-luvulta lähtien, ja poronhoitoalueen rajat ovat pääsääntöisesti peräisin vuoden 1932 poronhoitolaista. Sen jälkeen aluetta on muutamaan otteeseen laajennettu.
Perinteisessä paimentolaisessa poronhoidossa perheet vaelsivat poroinensa pitkiä matkia talvilaitumilta kesälaitumille ja päinvastoin. Tänä päivänä poronhoitoalue on jaettu 56 paliskuntaan, eikä perinteistä paimentolaisuutta enää esiinny.
Noin puolet poronomistajista harjoittaa porotaloutta päätoimisesti. Eteläisiin paliskuntiin siirryttäessä osa-aikaisten poronhoitajien määrä kasvaa ja poromäärien koko pienenee. Vähäisempi porokarja johtuu osaltaan tavasta, jossa lapsille annetaan oma korvamerkki ja muutama poro.

Poronhoitovuoden keskimääräinen yrittäjätulo on alentunut 6 380 eurosta 5 160 euroon vuonna 2011. Eniten se on heikentynyt poronhoitoalueen eteläisissä paliskunnissa, jossa se on monen yrittäjän osalta jopa tappiollista. Pienet poromäärät, kasvavat tuotantokustannukset kuten isot kertaluokkaiset investoinnit (moottorikelkka, mönkiä jne.) ja bensanhinnan nousu, poronlihan hinnan lasku ja kasvaneet petovahingot syövät pohjan toiminnalta.

Haittana porojen ylilaidunnus ja ilmastonmuutos

Porojen ylilaidunnuksen lisäksi ilmastonmuutoksen vaikutukset ovat jo näkyvissä pohjoisessa luonnossa. Muutokset ovat vielä pieniä, mutta tulevaisuuden näkymät eivät ole ruusuisia. Esimerkiksi tuoreimman uhanalaisuusarvioinnin mukaan ilmastonmuutoksen merkitys sammalten uhanalaisuuden syynä ja uhkatekijänä nousi vahvasti esille. Myös putkilokasvien osalta ilmastonmuutos vaikuttaa pohjoisten kasvien uhanalaistumiskehitykseen porojen liikalaidunnuksen ohella.


Kuva Juha Laaksonen.

Porotalous käy kamppailua elintilasta myös suurpetojen ja metsäpeuran kanssa. Harvaan asuttu eteläinen poronhoitoalue on mitä soveliainta elinaluetta niin suurpedoille kuin hupenevalle metsäpeurakannalle. Nythän uhanalaiset susi ja ahma heikentävät entistään Kuhmo ja Sotkamon peurakantaa puhumattakaan karhuista ja ilveksistä.

Lisäksi suurpedot aiheuttavat suhteellisesti eniten porovahinkoja juuri eteläisissä ja itäisissä paliskunnissa. Herääkin kysymys, onko enää 2000-luvun Suomessa tarvetta varata noin 36 prosenttia maamme maapinta-alasta osaksi tappiolliseen taloudelliseen toimintaan, jota harjoittaa vain hyvin pieni määrä pää- tai osa-aikaisia yrittäjiä — Kokonaisuuden, siis myös porotalouden elinvoimaisuuden, kannalta olisi järkevää, että porohoitoalueen laajuus tarkasteltaisiin uudelleen. Sen eteläraja voisi kulkea vaikka Rovaniemen korkeudella.

perjantai 8. huhtikuuta 2011

Lähiluonnon vaaliminen tuo konkretiaa arkeen


Aivan eduskuntavaalien alla kaikkiin Suomen ja Ahvenanmaan kuntiin lähetettiin kuntakirje, jolla pyrittiin aktivoimaan kunnat omaehtoiseen luonnon monimuotoisuuden suojeluun. Kampanjan perusideana on rohkaista kunnan emännät ja isännät toimimaan lähiluontonsa puolesta. Kuntakirjeen oheen liitettiin tietolehtisiä uhanalaisista tai erityisen arvokkaista luontotyypeistä. Niiden suojelemiseksi kuntien toivotaan tekevän parhaaksi katsomiaan toimenpiteitä, muun muassa umpeen kasvavan kedon niittäminen turvaa monen uhanalaisen kasvi- ja eläinlajin säilymisen.

Kampanjan idea on saatu Tanskasta ja Norjasta, jossa kuntia on innostettu toimimaan uhanalaisten lajien suojelemiseksi postikorttikampanjalla. Jokaiseen kuntaan on lähetty postikortti, jossa on kuva suojelua tarvitsevasta lajista sekä tietoa sen elintavoista. Myös Ruotsi on toteuttanut oman kuntakampanjansa, ja vastaanotto on ollut yllättyneen myönteinen kaikissa Pohjoismaissa. — Kaiken suojelun ei tarvitse perustua pakkoon ja määräyksiin, vaan myös kannustavuudella voidaan saada paljon aikaiseksi.

Luontohaaste-kilpailu oli menestys

Vuosi 2010 oli kansainvälinen luonnon monimuotoisuus teemavuosi. Teemavuoden innoittamina monet tahot olivat erityisen aktiivisia luonnon kirjon vaalimisessa. Suomen luonnonsuojeluliitto, Suomen Latu ja Suomen Partiolaiset järjestivät Luontohaaste-kilpailun kunnille ja seurakunnille. Osallistuminen edellytti, että kunnan tai seurakunnan tuli vuoden 2010 aikana tehdä suojelupäätös omistamansa merkittävän luontoalueen osalta.

Kilpailuun otti osaa kaikkiaan 19 kuntaa ja seurakuntaa sekä kaikki halukkaat eivät ehtineet tehdä vaadittavia rauhoituspäätöksiä vuoden 2010 aikana. Onneksi niin, koska kilpailu sai luontevan jatkon vuoden 2011 kilpailuna, jonka teemana on metsät ja suot luonnon hiilivarastoina.

Vuoden 2010 kilpailun satona uusia vapaaehtoisia suojelualueita kertyi yli 1100 hehtaaria — siis kansallispuiston verran ilman sen suurempaa julkistaa riitaa, että suojelu vie ihmisiltä elämisen mahdollisuuden.

Voiton veivät Jyväskylän kaupunki sekä Vantaan ja Helsingin seurakuntayhtymät. Jyväskylän perustamat neljä uutta suojelualuetta muodostavat sekä luonnoltaan että virkistyskäytön kannalta edustavan kokonaisuuden keskisuomalaista luontoa aivan kaupungin kupeessa. Vantaan ja Helsingin seurakuntayhtymien yhdessä omistama Kylmäojan korpialue suojelee Vantaan laajimpia korpialueita. Alue on osa merkittävää ekologista yhteyttä ja hieno virkistysalue tiheästi asutulla pääkaupunkiseudulla.

Onko kuntakirjekampanjalla vaikutusta?

Kuva Katja Raatikainen
Kyllä. Se tulee aivan varmasti johtamana moniin pieniin hyviin tekoihin, vaikka useissa kunnissa päällimmäisenä huolenaiheena onkin kunnan yhä kurjistuva talous.

Vuoden 2011 eduskuntavaalikeskusteluissa luonnon suojeleminen ei ole ollut mikään popaihe, pikemmin siitä on tullut vihreä kirosana monien perussuomalaisten puheissa, niin ihmiset ovat edelleenkin halukkaita panostamaan lähiluontonsa hoitamiseen. Se näkyy esimerkiksi puutarhaharrastuksen jatkuvana kasvuna, moni mökkiläinen haluaa vaalia lomaluontoaan ja perinnemaisemien hoitaminen on monen maanviljelijän ylpeyden aihe. — Nämä pieneltä tuntuvat teot vain unohtuvat niin helposti, kun vaalikeskusteluissa ja mediassa puhutaan päivästä toiseen tukipaketeista, kuka on syyllinen pankkikriiseihin, minne suomalaisten veronmaksajien rahat hupenevat sekä Portugalista, Libyasta ja Japanista. Todellakin maailmasta ja siinä samalla myös Suomesta on tullut entistä kansainvälisempi.

Onneksi arkipäivän elämä on tässä ja nyt. Ja arkipäivän ratkaisut ovat monesti hyvin merkittäviä luonnon monimuotoisuuden kannalta. Pönttöjen ripustaminen näin keväällä tarjoaa monelle linnulle turvallisen pesäpaikan, kun talousmetsistä ei juuri koloisia lahopuita löydy. Onneksi säästöpuita, eli kaikkia iäkkäitä puita ei enää kaadeta metsänhoitotoimien yhteydessä, jätetään pystyyn entistä enemmän. Näillä puutarhaharrastajien, mökkiläisten ja metsäomistajien teoilla on yhteensä suuri merkitys lähiluonnon säilyttämisessä.

Luonnon monimuotoisuuden vaalimisessa me kaikki voimme vaikuttaa muutenkin kuin äänestämällä.

perjantai 11. maaliskuuta 2011

Suo, polttolaitos ja monimuotoisuus — monta näkemystä suostrategiasta


Suomi on maailman soisin maa, ja meillä suomalaisilla on erityinen suhde suohon. Tai pitäisikö paremmin sanoa, on ollut. — Ojitettu, viljelty, metsitetty tai kaavittu suo on vain muisto menneestä. Samoin kuin käsite suo, kuokka ja Jussi.

Yhteiskunnan teollistumisen myötä suolapiot, joissa on puinen varsi ja reikiä terässä, ovat kehittyneet traktoreiksi, kaivinkoneiksi ja muiksi laitteiksi, joilla soita on tehokkaasti hyödynnetty. Suhteellisen lyhyessä ajassa, noin 40–50 vuodessa, reilusti yli puolet Suomen soista on ojitettu. Lisäksi tänä päivänä turvetta markkinoidaan harhaanjohtavasti "uusiutuvana" energianlähteenä, jonka energiapotentiaalia turveteollisuus vertaa Pohjanmeren öljykenttiin.

Laajapohjainen työryhmä pohti Suomen soiden tulevaisuutta

Eri tahojen aloitteellisuuden takia maa- ja metsätalousministeriö asetti helmikuussa 2009 yhdessä työ- ja elinkeinoministeriön ja ympäristöministeriön kanssa laajapohjaisen työryhmän valmistelemaan soiden ja turvemaiden kansallista strategiaa. Työryhmässä oli mukana ministeriöiden lisäksi niin tutkimuslaitosten, teollisuuden, luonnonsuojelijoiden kuin monien muiden tahojen edustus. Työlle asetettiin kunnianhimoiset tavoitteet löytää yhteinen näkemys turvemaiden monipuolisesta ja kestävästä käytöstä sekä sovittaa yhteen soihin kohdistuvia käyttötarpeita.

Työryhmän ehdotus luovutettiin ministeri Sirkka-Liisa Antilalle 16. helmikuuta 2011. Työn julkistamisen yhteydessä Suomen luonnonsuojeluliitto jätti ehdotuksesta eriävän mielipiteen ja teki yhdessä BirdLife Suomen kanssa kantelun EU:lle luonto- ja lintudirektiivien rikkomisesta ja soiden luontotyyppien ja lajien suojelun laiminlyönneistä boreaalisella vyöhykkeellä.

Turveteollisuus puolestaan oli valmis nielemään ehdotuksen sellaisenaan, vaikka se rauhoittaakin osan suoalasta turvetuotannolta. Työryhmässä turveteollisuuden edustajana toiminut VAPOn ympäristöjohtaja Pirkko Selin antoi strategialle kouluarvosanan 8+.

Ennen soilta kerättiin heinää karjan rehuksi.
Kuva Aaro Torvinen.

Suostrategiassa SYKEn edustajana toiminut johtava asiantuntija Tapio Lindholm näkee, että Suomen soiden ja turvemaiden työryhmän työstä ei ole strategiaksi ekologisesti ja ilmastollisesti kestävän kehityksen tiellä. Tästä hän kirjoitti laajan puheenvuoron, jonka asemasta kiistellään, onko se eriävä mielipide vai asiaa yleisesti tarkasteleva muistio.


SYKE pääsee tarkastelemaan strategiaa jatkossakin, joten pöyhitään sen muutamia keskeisiä kohtia.

Suostrategia ei muuta ilmastopolitiikkaa

SYKEn professori Mikael Hilden toteaa, että Suostrategian alkuperäinen ja tärkein asia oli tavoitella eri käyttömuotojen ja suojelun yhteensovittamista. Siinä tapahtui edistymistä, mutta esimerkiksi turveteollisuuden jo tehdyt suohankinnat hiertävät edelleen ja vaativat erillisiä neuvotteluita.

Hiili- ja ilmastoasioissa suostrategian yksi ongelma on siinä, että turpeen energiankäyttöä koskevat päätökset on jo tehty tai tehdään strategiasta riippumatta. Vuoden 2010 lopun veroratkaisut ja bioenergian tukipaketit, muiden energialähteiden hinta sekä päästöoikeuksien hintakehitys vaikuttavat ratkaisevasti siihen, miten ja kuinka paljon turvetta käytetään energiantuotannossa.

Turvetuotanto on nyt muodostunut keskeiseksi kiistakysymykseksi, mutta voi tietysti todeta, että se ei olisi noussut suureksi ongelmaksi, jollei metsänojitus olisi Suomessa ollut niin tavattoman laajaa ja osin hallitsematonta. Suostrategiassa on todettu, että pitkälti yli 800 000 hehtaaria on ojitettu turhaan. Tämä osoittaa, että avokätisten tukijärjestelmien kanssa pitää olla hyvin varovainen, ne aiheuttavat helposti suurta vahinkoa.

Heinäkuinen turvesuo. Kuva Eero Saarela.

Vain pieni osa suoalasta on suojeltu

Suomen suoalasta on suojeltu 10,4 prosenttia. Suurin osa suojelluista suoalueista sijaitsee Pohjois-Suomessa, etelämpänä soita on suojeltu selvästi vähemmän.

Viimeisen neljän vuoden aikana on tehty useita valtakunnallisia arvioita Suomen luonnon tilasta jakaikki ne kertovat, että suoluonnolla ei mene hyvin. Esimerkiksi kaikkien luontodirektiivin suoluontotyyppien ja useimpien suolajien suojelutaso on arvioitu Suomen boreaalisella alueella epäsuotuisaksi. Lisäksi valtakunnallisesti hieman yli puolet suoluontotyypeistä on arvioitu uhanalaisiksi, toteaa työryhmän sihteeri vanhempi tutkija Kaisu Aapala SYKEstä.

Soiden lajiston uhanalaistuminen on kiihtynyt viimeisen kymmenen vuoden aikana. Hiljakkoin julkaistussa Suomen lajien uhanalaisuus – Punainen kirja 2010 -arvioinnissa soilla ensisijaisesti elävistä lajeista neljän tilan todettiin aidosti parantuneen, mutta 30 lajin tilanne on heikentynyt. Soilla elää kaikkiaan 104 uhanalaista ja 223 punaisen listan lajia. Etenkin suolinnustolla menee huonosti.

Luonnontilaiset suot tulisi suojella eteläisessä Suomessa

Suostrategiassa on hyvääkin. Siinä kehitettiin uusi työkalu, luonnontilaisuusasteikko, soiden maankäytön suunnitteluun ja kohdentamiseen. Asteikkoa täydennetään vielä kevään aikana soiden erityisillä luontoarvoilla. Sen jälkeen käytössä on väline, jonka toivotaan olevan kustannustehokas ja kohdentavan soihin kohdistuvan maankäytön ojitetuille soille. – Toivottavasti näin myös käy.

Boreaalisen alueen suoluonnon kannalta ratkaisevinta on, miten vielä luonnontilaiset suot saadaan suojelluiksi ja minkälaisella teholla ja rahoituksella soiden ennallistamista voidaan jatkaa. Nuo molemmat asiat tulisi saada kirjatuiksi seuraavaan hallitusohjelmaan ja niiden rahoitus tulisi turvata, pohtii SYKEn luontoympäristökeskuksen johtaja Heikki Toivonen.

Biodiversiteettisopimuksen 10. osapuolikokouksessa Nagoyassa asetettiin tavoitteeksi ennallistaa 15 prosenttia pilaantuneista ja laadultaan heikentyneistä ekosysteemeistä vuoteen 2020 mennessä. Ojitetut suot sopisivat hyvin tähän.

Keinoja eteläisen Suomen soiden turvaamiseksi on monia. Esimerkiksi turpeenotto tulee ohjata jo ojitetuille soille. METSO-ohjelmalla voidaan puolestaan edistää puustoisten soiden suojelua. Hyvin tärkeätä on myös se, miten ympäristöministeriö onnistuu neuvotteluissa Vapon hallussa olevien, luontoarvoiltaan huomattavien suoalueiden hankkimisessa suojelualueiksi. – Kysymys onkin aika pitkälle siitä, halutaanko myös luontoarvoja ottaa huomioon, vai ovatko suot pelkästään energian lähde?

Tupasvilla kukkii. Kuva Aarno Torvinen.


Yhteensovittamisessa turvestrategian työ jäi valitettavasti osin kesken. Tulevat ratkaisut siitä, miten ja minkälaisia soita hyödynnetään jatkossa, vaikuttavat ratkaisevasti maamme suoluonnon tilaan ja siihen, kiihtyykö sen uhanalaistuminen entisestään. Vaarana on, että osa jäljellä olevista lähes luonnontilaisista luonnonarvoiltaan tärkeistä soista menetetään.